En ole tainnut koskaan kertoa blogissani, että minulla on ollut sisko... Rakas sisko, jonka menetin 15-vuotta sitten. Isosisko, joka on enkelinä taivaalla.
Tänään tuli kuluneeksi 15-vuotta siittä, kun sisko kuoli. Tänään voin muistella siskoani, kyyneleet silmissä, koska ikävä on niin kova. Kumpa voisin saada kertoa isosiskolle mitä minulle tänään kuuluu. Vaikka toisaalta oikeasti uskon, että hän kyllä tietää sen... jossain. Joskus me vielä nähdään, toivon niin. Tänään voin kuitenkin hymyillen muistella kauniita muistoja, lapsuutta, isosiskoa joka aina jaksoi leikkiä pikkusiskon kanssa ja lukea iltasatuja, olla oikeasti ystävä.
Sisko on osa mun elämää vielä tänäänkin, aina. Sisko oli enkelinä vierellä, kun sain lapseni, kun jouduin antamaan esikoiseni keskolaan ja olemaan itse osastolla, kun luovutin kuopukseni leikkaukseen, oli isosisko vierellä tukena ja turavana, enkelinä.
Lapseni tietävät, että minulla oli joskus sisko, jota he eivät ole oikesti nähneet, kuvissa vain. Mutta he muistavat silti siskoni, tietävät, että hän on enkelinä taivaassa.
Vaikka tämä päivä on omalla tavallaan raskas, on suru jo muuttanut muotoaan, ja enään muistelu ei satu, vaan voin muistella siskoani hakeudella, mutta hymyillen. Niin paljon on kauniita mukavia muistoja. Niin paljon on elämäni muuttunut näiden 15-vuoden aikana, mutta aina kulkee mukanani sisko, meidän oma enkeli...
Tämän halusin vain kertoa, ja samalla muistuttaa, että eletään tässä hetkessä. Mennyttä ei saa takaisin, vaikka sitä voi muistella. Tulevasta ei tiedä, aina siihen ei voi vaikuttaa, se vain tulee sellaisena kuin tulee. Vain tähän hetkeen voit vaikuttaa itse.
-Heini-
